Olin jotenkin sunnuntain tyystin veto pois, kuumetta ei ollut koska mittailin vimmaisesti pitääkö soittaa veripalvelun puhelimeen että hylsyiksi meni, mutta sitten söin vain paljon ja monipuolisesti ja katsoin lukuisia filmejä putkeen.
Maanantaina sentään tuli tallusteltua Bonnefoyssa ja ihmeteltyä kauniita rakennuksia. Mikä ilo ja onni että nämäkin tiilirakennukset varmaankin jyrätään tässä muutaman vuoden päästä kerrostalojen tieltä niin ei sitten ole enää mitään turhaa poltetta palata.
Oli jotenkin tyystin veto pois vielä illallakin, mm. makoilin keittiön lattialla sen aikaa että suoraan pakasteesta ottamani katkarapupasta otti lämpöä pannulla... Olo kuitenkin parani kun söi kolmen ihmisen edestä, ja sitten viipotinkin jo hyvää kyytiä kohti Garonnen rantoja seuraamaan kansallispäivän ilotulituksia! Ne olivat iloisesti puoli tuntia myöhässä, joten ehdin ajoissa paikalle, kuten tuhannet muutkin vähän viime tinkaan jättäneet.
Joen toisella puolella olisi ollut koko illan kestävä Nougaron tuotannolle pyhitetty konsertti, ja taas olisi ollut yhtenä päätähtenä inhottava vuosi vuodelta rupsahtaneemmalta ja läskimmältä näyttävä idols-tuomari, jolla siis lienee jotain aiempiakin musiikillisia ansioita, mutta luojan tähden, pitäisi nyt esiintyvän artistin jonkinlainen huoli itsestänsä pitää.
Asiaan, joenpenkereille oli kerääntynyt 200 000 ihmistä. Hauska kun osa sanoi jättäneensä ilotulitukset jo vuosikausia väliin kun on pelännyt kaduille ahtautuneita ihmisjoukkoja, ku hirveen paljon parempi tilanne varmaan onkin jos rakennuksen seinään liiskaantumisen sijasta esim. työnnetään sinne jokeen.......... Joka tapauksessa kohtalaisen rauhallisesti sujui ihmisiltä odotus ja poistuminenkin, kun vaan oli tarpeeksi pitkälle matkalle levittäydytty. Silta, toinen silta, niitä penkereitä, puistoja, teitä. Tulitusta tahditti musiikki, joka ei kyllä Esquirolin puoleiselle rannalle kuulunut, paitsi loppuhuipennuksen aikana kun Nougaron Ô Toulouse kaikui kaiuttimista, enkä havaintojeni mukaan ollut ainoa jolla meni savua silmiin. Kuvat La Depechen nettiversiosta.
Ranskalaisten maku on sellainen hillittyn rauhallinen, liioitteluun taipumaton chic
Raketit ammuttiin joessa olevista venhoista
Yhdessä vaiheessa koko taivas oli täynnä tätä kultaglitteriä. Voi miten se olikin kertakaikkisen kaunista!!
Poistuessa takanani oli hullu mummo joka kulki minussa ihan kiinni kunnes vittuunnuin ja sanoin kohteliaasti että on tyystin hyödytöntä puskea, hyvä rouva. Vänisi jotain siitä miten vain seuraa ihmisvirtaa, mutta jännä kyllä miten kaikki muut osasivat jättää sen 5-10cm välimatkaa seuraavaan. Esquirolille ehdin niin että ihmislaumat olivat juuri ehtineet hälvetä, ja sain pyöräpysäkin (20 paikkaa) toiseksiviimeisen pyörän *__* jolla kelpasi sitten syklailla kohti kotipysäkkiä, joka sekään ei ollut täynnä.
Tänään (tiistai) oli tanssin tyttöjen perinteinen vuodenlopetuspizzailta. Jotenkin hassu ajatus ettei näitäkään ihmisiä enää koskaan näe (paitsi facebookissa). Että onko tässä nyt valinnut tyystin hullusti. Miten voikin muodostua jotenkin niin rakkaiksi ja tärkeiksi kasvot joita ei oikeastaan edes sen kummemmin tunne kuin harrastuksen kautta. Ja hassua miten tänä vuonna ymmärsi käytännössä kaiken pöydässä puhutun, kun viime vuonna ei oikeastaan mitään. Hyvä tietysti tämänsuuntainen kehityskulku :'-) Kävelin metrolta kotiin keskiviikon ryhmässä olevan tytön kanssa, asuu kai sekin tässä jossain lähellä, oltiin jotenkin samalla aaltopituudellakin, mutta mitäpä siitä kun kohta jo lähtee kotiin.
Ostin spektaakkelin dvd:nkin joka oli tuuripelillä jäänyt yli ibtissemin kassiin pyörimään, todella typerää etten ollut asiasta lähettänyt varaussähköpostia KOSKA KIRJOITETUISTA KIELIOPPIVIRHEISTÄ JÄÄ TODISTE, PUHUTUISTA EI, koitin jotenkin seivailla sanomalla että kun en koskaan lue sähköposteja, johon ibtissem sitten totesikin että "et koskaan lue sähköposteja mutta olet aina facebookissa", voihan sen niinkin nähdä.... Mutta jotenkin seinähullua, kun selvää on että jossain vaiheessa asia nyt kuitenkin olisi pitänyt kuitenkin ilmaista tai ilman olisi jäänyt, kun moisen muiston itselleen kuitenkin halusi haalia, ja kun ihmiset nyt kuitenkin tietää etten natiivi ole.... Mutta pääasia että asia järjestyi.
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Noin kolme kertaa Citymarketin kokoiseen helvetin esikartanoon, jota myös Auchaniksi kutsutaan, ja jossa osa ihmisistä tekee viikottaiset ruokaostoksensa, oli kassojen ylle (siihen mistä jengi kulkee) ilmestynyt oven kokoiset, t.vihreät lakanat, jotka muistuttavat asiakaskuntaa siitä että kaupan työntekijöitä pitää kohdella siivolla. Ts. että huonosta käyttäytymisestä tulee asiakkaalle seuraamuksia. Ei niitä vielä muutamia viikkoja sitten ollut täälläkään! Sikäli varmasti ovat oikeutetut ja tarpeeseen tulleet, sillä olen varma että kassat kuulevat tuolla usein turhautunutta huutoa ja vihaista valitusta, joskus jopa heistä johtumattomista syistä, koska ranskalaiset valittaa mielellään ihan kaikesta mahdollisesta jos vain tilaisuus heille suodaan ja vaikkei suotaisikaan, ja sitten päälle vielä ranskalaistuneet vihaiset mustat muijat, joiden volyymitasot on sitten jo ihan omaa luokkaansa :---D Lakanoissa on rauhoittavan valkoinen teksti ja kaikenlisäksi vielä HYMYNAAMA kruunaamassa viestiä. Heti tunsin zenin virtaavan kehooni, jonne myöhemmin virtasivat Auchanin keksit ja suolaiset naposteltavat. Tänään huijauduin kaupungilla pyöriessäni ottamaan vastaan verenluovutuksesta kertovan esitteen, ja kysyinkin hyvää ihmistä esittäen että "voiks ulkomaalaisetkin luovuttaa?+" ja sehän oli, pahus, mahdollista, kunhan täytti samat reunaehdot (paperillekin) kuin ranskalaisetkin. Ei neljään vuoteen vuoden mittaisia oleskeluja EU:n ulkopuolella, ei suojaamattomia seksisuhteita neljään kuukauteen, ei vierailuja Afrikan maihin sati Italiaan tai Kreikkaan tässä nyt neljän kuukauden sisään. Espanjankäynti ei heitä haitannut, se kun on kivenheiton päässä. Ei siinä sitten enää ylpeys antanut myöden perääntyäkään.
taitettu A3 täynnänsä kysymyksiä Henkkarit olivat kotona ajokorttia myöden, mutta äkkiäkös ne sieltä nousi (noutaa), ja pienen rohkaisuryypyn myötä tuli palattua kylille. Itse en ole antanut ottaa edes hemoglobiinia viiteentoista (15) vuoteen sormenpäästä, ja terveyskeskuksessakin on yksi (1) henkilö jonka sallin ottaa kyynärpääverikokeita silloin kun se on ehdottoman tarpeellista, eli noin kerran viidessä vuodessa
Tiedot kirjattiin koneelle (ajokortista näppäili päin berberiä, miten on mahdollista kysynpä vain, työntekijän vieruskaverikin vähän lollaili sille ja vitsaili kanssani HYVÄNTAHTOISESTI VARMAANKIN), sitten vaan numerolapun kanssa punaisen teltan penkeille odottamaan vuoroa. Mehua oli tarjolla pillimehuina kolmea laatua, vettä mukeissa, cokista ja jääteetä tölkeissä. 238, eikä edes kuumoittanut odottaa. Jonotus kesti hyvät 20 minuuttia, joiden aikana ehti siemailla tarjotun cokiksen ja seurailla että nämä kaikkia kansanosia edustavat muutkin jonottajat aikovat tästä kunnialla selvitä ja ovat ehkä ennenkin selvinneet! se valoi uskoa. Sitten huhuiltiinkin jo minua rekkaan, pikainen tapaaminen lääkärin kanssa ja sitten violettiin (mulle osuu aina nää violetit, viime vuonna hammaslääkärin penkkikin oli violetti, miksi Suomessa on aina osunut vain likaisenbeigejä, KYSYNPÄ VAIN) penkkiin pötkölleen ja kumilenkki käteen.
Rekan seinillä (ja jo jonotustiloissa) oli oikein julisteita jotka muistuttivat että hommalle voi laittaa stopin heti jos siltä tuntuu, ja että SE EI SITTEN OLE HÄPEÄLLISTÄ LAISINKAAN. Neula taas muistutti lähes mehupilliä, jos nyt ei ihan niin kuitenkin REIÄN NÄKEEEEEE jos sitä erehtyy vilkaisemaan ennen survaisua, ja neula tuntui kaiken aikaa suonessa toimituksen ajan vaikka miten puristeli stressilelua. Täti ja välillä setä puhui kanssani mukavia ja joko testasi mahdollisesti historiallista tietämystäni ja pääkopan toimintaa taikka sitten oli kinostunut kulttuurista, ja käski lepäämään piiitkään tuolissa, (jos oli mahdollisesti vastannut ihan päin helvettiä). Jälkeenpäin sai vastapaistetun nutellalätyn ja jääteetä ja omenahilloa :3 Tarjoilut olivat hyvät, ja vielä ravintolateltassakin oli lepotuoleja jos olisi alkanut huipata. Hyvä kokemus.
Toisin kuin kouluvierailu männä viikolla. Lähetin sinne alkuviikosta sähköpostia johon ei koskaan vastattu, jonka jälkeen soitin keskiviikkona asiasta ja sanoivat lähettämään sähköpostia, öööhhjuuu, perjantaina sitten kävin ja sihteeri valitti MINULLE kuinka nyt näin olen huonosti VUODEN KIIREISIMPÄNÄ PÄIVÄNÄ HEITÄ TULLUT HÄIRITSEMÄÄN juuuh no pitäkää tunkkinne sitten, minä pidän rahani (1500e vuoden jakso).
ei vallinnut hyvä kristillinen henki myriamissa, ei muuten hiisku sivunsa lainkaan heidän katolisesta suuntautumisestaan
Mutta koulutie/katu olisi kyllä ollut tavattoman kaunis ;____<3
Toinen kaunis asia!! minulla on jonkinlainen lukkiutumaton jarrujärjestelmä elikkäs absit! Kuva on ehkä liikaa.
Kaunista oli myös kun ulienia tanssitti ja laitettiin sitten vähän ROKKIA SOIMAAN, itse olin jättänyt koneistoon (6 paikkaa) hieman Indochinea ja se ei host-äitiäkään, joka siis levyä valitsi, haitannut niin tanssittiin sitten vähän Paradizea ja Electrastaria Jullen kanssa. Siitä kouliutuu vielä hyvä fani, encorea (elikkäs lisää) pyysi kun oltiin tarpeeksi väkkärää pyöritty ja pää oli pyörällä.
Myönnän että ranskankielessä on ilmaus joka on aina nostattanut hieman oksua kurkkuun ja herättänyt ajatuksia siitä onko käyttäjänsä mennyt tyystin päästänsä sekaisin ja kaipaisi hermolomaa (tai vähintään aimo annoksen oikeaa elämää) lapsistansa. Petit chou.
Ceci n'est pas un petit chou
Ceci n'est pas un petit chou non plus
Sitä käytetään eritoten vauvoista, niinkuin niillä ei olisi oikeaa nimeä laisinkaan ja niinkuin niille ei voisi mitään muuta sanoakaan, eiii ssshhhaaaatana. Esimerkiksi tässä nyt lähipiirissä on eräs jonka hullutusta ja älyllistä tylsistymistä joutuu harva se viikko sietämään. Syitä miksen itse koskaan hanki lapsia.
SILLÄ
SILLÄ
Enköhän ole tavoittanut itseni sanomasta jullea pullaksi. Jullepullaksi. Tästä on hyvin lyhyt matka, tuskin kivenheittoakaan, petit chouhun, sanottaisiinko jopa että tämä on sen suomalaisvastine. Toisaalta tässä esiintyy nimikin. JA toisaalta puhun sille muutakin. Kunhan välissä sörpötän. Ja! Jullepulla sanoi minulle tänään erehtymättömällä selkeydellä "bonne nuit" kun kölläytin sen petiin! ">>:----OO mitä juuri sanoit? hyvää yötä!" ja se vastasi uudelleen "bonne nuit!". Ei tällaista sanavarastoon vielä muutama päivä sitten kuulunut, on jopa mahdollista että olen eka joka moisen kuuli!!
Eikä tyyppi myöskään itkenyt lohduttomasti joutuessaan pois vanhempiensa sylistä vanhempien lähteissä iltarientoihin, vaan tavoitteli isänsä sylistä (parin metrin päässä olevan äidin sijasta) minun syliini!! Voittoa, voittoa, pitkä matka on tultu ja onpa julle(pulla)kin kasvanut valtavasti.
T. au pair joka on nyt vuorokauden sisään ollut 20h töissä. Ekan kappaleen väittämät ja pohdinnat pitänevät paikkansa.
Suomen ainutlaatuisen valoisat kesäyöt jne., kuvat otettu 21:40 kun vauva oli nukkunut noin kolminkertaisen tuntimäärän päiväunia normaaliin verrattuna eikä YLLÄTTÄIN ollut erityisen väsynyt illan koitettua.
Noh, tämän illan vietin sohvalla katsoen rendez-vous au stade de france -dokkaria paikalliselta yle 2:lta, olin jopa kutsutnut porukkaa OVS:n kautta, joka on ikäänkuin Couchsurfingin ranskalaisvastine, oli ihan muksaa röhnöttää sohvalla ja jorista joutavia. Hoitotuuri kestää poikkeuksellisesti aamuun asti, elikkäs dokkarin esitysajankohta niinsanotusti oli hyvin valittu.
Tänään selvisi myös että kirjaston omaisuutta kadotettuaan voi luistaa korvausvelvollisuudesta jos kirja on varastettu ja jos asiasta on esittää poliisille tehdyn rikosilmoituksen kopio. Tai ihan vain kirjoittamalla tarinansa kirjaston asiakirjalle ja pitämällä sormia ristissä.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Terveisiä lomilta. Viikko mökkeilyä host-perheen kanssa keskellä maaseutua, lähellä merta, 85:ssa Noirmoutierissa, jonka jälkeen vietin neljä päivää hektistä kaupunkielämää Pariisin sykkeessä. Noirmoutieriin keskityn myöhemmin, sillä siellä oletut kuvat ovat yhä olemassa. Demittäjän kirouksen mukaan kadotin kamerani kolmea tuntia ennen paluujunan lähtöä..... Mutta sikäli ei haittaa, Pariisi oli sama vanha ja ihana kaupunki kuin aina ennenkin jossa oli rentoa olla, keikkaselfieitä en ole tähänkään asti harrastanut ja kaiken lopun voin googlata jos kaipaan silmilleni muistivirikettä. Kameraankin olisi näin reilun vuoden jälkeen pitänyt ohjekirjan mukaan vaihdattaa tiivisteet jos olisi vedenalaista kuvausta mielinyt jatkaa.
Noirmoutierista suuntasin siis viikon vimmatun polkupyörällä vinttaamisen jälkeen aamulla kello kuusi bussilla kohti Nantesia (ja kylttejen mukaan myös kohti Pornicia, hehheh). Itse olin tyystin puolikuollut siihen aikaan aamusta herättyäni, mutta niin oli asemalle autolla heittämään herännyt host-isäkin. Asema kuitenkin muutaman koukkauserehdyksen jälkeen löytyi ihan karttaan merkityltä paikaltaan noin 2,5 km päästä kotoa. Tyystin sellainen matka jonka itse olisin pistänyt au pairin kävelemään ja nukkunut itse autuaasti viimeisen lomapäivän aamutunnit siihen asti että omat lapset herää.
Oli tosi outoa lähteä 85:stä mustavalkoisten lehmien niittyjen ja laakeiden peltoaakeiden ja mäntyjen ja heinäpaalujen välitse suhaillen kohti Indochinen konserttia, melkein oli kotikotimaisemat! Niistä nyt ei minkäänlaista todistetta ehkä ole olemassa, ohos puhuin ohi suuni, on sittenkin, koska nappasin kys. maisemista kuvan jo viikolla fillaroidessa, ja ne kuvat luojan kiitos siirsin kortilta koneelle ennen Pariisiin suuntaamista. Suurena kuvataiteen ystävänä harkitsin jo maalaavani näkemäni, mutta sitten ymmärsin ilman aloittamistakin että siitä ei tulisi yhtikäs mitään. Suomessa asuvana sitä nyt kuitenkin ehkä tietää miltä näyttää maaseutu. Se näyttää samalta täälläkin kunhan tarpeeksi pohjoiseen joutuu.
Nantes ei jotenkin inspiroinut kaupunkina yhtään ulkonäöllisesti, vaikutti hirivittävältä paikalta. Siellä bussi (SNCF:n.......) oli 5 minuuttia ilmoitettua myöhemmin, joten sain kiitää aika hilivilkkaa raitiovaunulle, joka onneksi saapuikin yhden minuutin odotusajan jälkeen. Vaihtoyhteyttäkään ei tarvinnut odottaa kolmea minuuttia kauempaa. Hiki otsassa lähetin jo 15 min ennen ilmoitettua lähtöaikaa pahoitteluviestin että OLEN SITTEN KAKSI MINUUTTIA MYÖHÄSSÄ, PAHOITTELUNI kimppakyytikuskilleni, joka oli ilmoituksessaan maininnut että lähtö sitten pilkulleen ilmoitetulla kellonlyömällä, jota ei tapaamispaikalla näkynyt missään, jolloin yritin häntä puhelimitse tavoittaa, johon hän ei vastannut, ja meinasi jo pieni hätä hiipiä sieluun, mutta viittä minuuttia myöhemmin hän kurvasikin jo paikalle punaisella autollaan ja sitten suuntasimmekin kohti Versaillesia. Ehkä olen suomalaiseen tarkka-aikaisuuteen tottuneena jotenkin neuroottinen näiden suhteen, vaikka järjellä kun miettii niin ei kai kukaan joka covoituragea harrastaa ole ihan NIIIIIN minuutilleen tarkka sentään. Kolmen ja puolen tunnin matka, kaksi pissataukoa, liioittelua mielestäni. Itse nukuin autuaasti eteenpäin rullautuneena koko matkan, paitsi herätessäni syömään tarjottuja suklaakeksejä.
Versaillesissa koin poltetta nähdä Versaillesin linnaa vilaukselta ennen Pariisiin suuntaamista, ja päädyinkin sitten pyörimään hieman eksyneenä ympäri keskustaa... Voin kertoa että jos rive droitin asemalta lähtee tyystin päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pitäisi, näkee todella kauniita vanhoja ökykartanoita, sekä kadunnimiä jotka ovat niin pitkiä ettei tulisi ikipäivänä mieleenkään lähettää sinne kirjeitä saati kortteja, paitsi ehkä jos asuja tarjoaisi liimattavia osoitetarroja.
Linnan näin vilaukselta ja se riitti, bussilla Pariisiin koska sisu loppui Oman Asemani (Chantiers) etsimisen suhteen, ja metrolla hostellille, joka oli kyllä sukkelin hostelli jossa olen kuunaan yöpynyt. Viiden hengen dortoirin sijasta nukuinkin kolmen hengen huoneessa, mikä ei minua haitannut. Tyynyliinoissa oli kukkia ja seinät olivat violetti-punaiset ja vessan ovi oranssi. Avain oli yhteinen kaikille huoneen asukkaille, mikä tarkoitti sitä että öisin huoneelle palatessa sai koputella muita hereille avaamaan ovea ::))) ominaisuuksia joille taatusti olisi olemassa järkiperäinen selitys mutta itse en keksinyt mikä moinen voisi olla. Pyyhkeitäkään ei ollut vuokrattavissa, mutta t-paita ajoi samaa virkaa muutaman päivän. Aamupalakahviautomaatissa tea white tarkoitti teetä maidolla ja sokerilla, käännöskukkasia varten ei tarvitse matkata japaniin.
Lauantai-iltapäivänä suuntasin kohti Republiquen aukiota, jossa Pride kansa oli lopettamaisillaan paraatiaan juhlalavan ääreen mittavan kokoisen patsaan selän taakse. Näkyi taas varsin monennäköistä hiihtäjää kummallisissa puvuissa, mutta myöskin ihan Normaaleja Ihmisiä vähäpukeisina tanssien ja ilmeisen paljon alkoholia nauttineina. Sade oli vähällä hillitä menoa, mutta meininki oli silti ihan hyvä. Lähikaduilla kulki avoimesti käsi kädessä kulkevia homopareja, mikä herätti ensin "ai voiks noinkin tehdä" -reaktion, kuitenkin positiivisessa mielessä ja HYVÄKSYVÄSTI SUVAITEN ja sitten henkisen vastareaktion että hetkonen, miksi noin muka EI voisi tehdä ja miksi tämä herättää näin positiivisia kannustustunteita itsessäin vaikka Normaali Asia. Jotenkin niitä ei vain tahdo yleensä näkyä, etenkin kun vertaa viime vuoteen kun mielenosoituksia ja kiss-inejä oli harva se viikko.
Hostellilla hankkiuduin valmiiksi keikkaa varten ravitsemalla ja vaatettamalla ruumistani, ikäänkuin myöhässä, olin suunnitellut että hengailisin stadionilla heti kun mahdollista ja seuraisin miten tila maagisesti täyttyy innokkaista ihmisistä, mutta lopulta kiidin RER-junalta hilivilkkaa kohti stadionia lämppärin jo musisoidessa. Numeroitu istumapaikkalippu suo monenlaisia mahdollisuuksia myöhään saapuville. Jonotin myös vessaan, koska sateesta johtuen oli vuosisadan kusihätä jo vajaan tunnin jälkeen, sääliksi kävi jokaista sielun kolkkaa myöden heitä jotka olivat varanneet lippunsa permannolta ja eittämättä olleet sateessa lavan edessä kuudesta asti kupla otsassa.
Kuva: Indocrew, kuten kaikki muutkin postauksen stade-kuvat
Mulla oli yksi salin sikäli itselleni parhaita paikkoja (vaikka varasin reilua viikkoa ennen keikkaa) että näin skriinit täydellisesti, permannon takaosan valopylväät täydellisesti, katsomon ihmismäärän täydellisesti koska olin niin korkealla että alussa ihan huimasi (!!) ja silti mulla oli täydellinen näköyhteys koska kolmella seuraavalla rivillä ei istunut reunapaikalla ketään (koska oviaukko olisi estänyt näköyhteyden lavalle, uskoisin, tai sitten ihmiset oli vaan sateen vuoksi jättäneet saapumatta), ja reunapaikasta johtuen mulla oli paaaaljoon tilaa levittää kamani mukavasti ympärilleni ja koska istuin niin saatoin ottaa märät kengät pois jalasta ilman pelkoa varvasmurtumista <3 selvää on että ilman kiikareita ei olisi bändin jäseniä nähnyt, mutta onneksi skriinit olivat kattavat ja tunnelma hyvä niin että pogosin ISTUALTENI vähintään yhtä villisti kuin normaalistikin. Antaa moshauksellekin(.........) vallan uusia sävyjä kun ei tarvitse sillä tavalla pelätä horjahtavansa viereisten ihmisten päälle, korkeintaan sitä että vetää kuperkeikkaa seuraavaan penkkiriviin.
Olin prikulleen tässä. Indochinen crew on lisännyt fb-kansioihinsa kuvia valmistelupäiviltä (25.-26.), ja kaksi kuvaa muutamasta kymmenestä on otettu MINUN PAIKALTANI. Koen siis että ehkä juuri minun(kin) paikkaani on valmisteluvaiheessa erityisellä huolella ajateltu.
Olihan lava sikäli kohtalaisen kaukana....
Mutta valoshow oli mieletön ja luullakseni helpommin tarkasteltavissa nimenomaan kaukaa katsottuna.
Hikisuihku, hehheh
Marilynin ajaksi kentän takaosasta nousi risti, ja kaikki nuo vaaleat valot, pl. kiilat, on uskoakseni ihmisten Äly Puhelimia, joita Nicola siis pyysi heiluttelemaan, ellen ole pahasti käsittänyt väärin. Toimi.
Wuppertalin tanssija oli oikeasti paikalla!!!!!!!!!!!! En ensin edes ymmärtänyt mutta sitten ymmärsin ja huhuhuuhuuh, se tanssi oikeastikin niin nykivästi kuin videolla, jonka luulin ilman muuta olleen käsitellyn laulua vastaavaksi sen sijaan että tanssi olisi harjoiteltu kappaletta vastaavaksi. Ei se ehkä sentään ihan niin kauhuelokuvamaiseksi yltänyt, en olisi itsekään kummia taivutellut saati yläkehoani mittavasti pyöritellyt sateenliukastamalla estradilla, etenkään jos olisin Oopperaan vasta palkattu tanssijatähti.
Keikka oli omalta osaltani hillitön, Nicola oli joissain lauluissa tyystin pihalla ja lauloi joitain säkeitä ihan päin helvettiä, melkein kävi sääliksi koska voi niksu, mutta hyvin hän aina itsensä keräsi, mihin nyt tietysti lähemmäs 35 vuoden esiintymiskokemuksella pitäisi voida luottaakin. Tietysti on mahdollista että hän on sanoittajan oikeuksin muuttanut sanoja jälkeenpäin mieleisemmikseen, kuten esimerkiksi Black city paradessa on tehty; peur de moi levyllä, mutta poikkeuksetta peur de soi livenä. Lisäksi oli paljon sellaisia lauluja vaihdettu settilistalle mitä ei ole soitettu ikuisuuksiin, siis luokkaa 10 vuoteen, livenä. Vähän naureskelin HYVÄKSYVÄSTI le grand secretin pelkkä nico -versiolle, mutta ihan söpö se tietysti oli ilman avecciakin, erityisesti kun laulukohdat oli selkeästi eritelty eri sävelkorkeuksin. Luojalle kiitos kamerallisista ihmisistä, toivottavasti kaikki eivät ole kadottaneet kuvausvehkeitään ennen videopalveluihin lataamista.
Oli myös perinjuurin hassua miten jotkut kappaleet tulkitsi paluuperspektiivistä ihan eri tavalla kuin tähän asti. Se nyt on luonnollista että jokainen voi horoskooppien tavoin tulkita melko ympäripyöreät veisut juuri omaa itseään puhutteleviksi, mutta että sitä voi päästä omasta tulkinnastaan eroon ja muokata sitä taas erinnnlaiseen elämäntilanteeseen sopivaksi, se se vasta on jotain. Jotain oli myös se kun 60 000 ihmistä buuasi Ranskan omalle Päivi Räsäselle College Boyn alussa, ja se kun 60 000 ihmistä, joista merkittävä 70% osuus varmastikin angstiteinejä, yhteislauloi Marilynin kertsiä.
Itse olin astetta korkeammalla hyllyllä, luojan kiitos, ja tahdon ajatella pysyneeni nuotissakin himpun verran paremmin. Mutta huhuhuhhu noita valoja.
Valo-show oli upea, pyrojakin oli, ja koko stadionin "katon" kiertävä kipinähali. Itse olisin odottanut enemmänkin värikkyyttä, kun stadion nyt kuitenkin oli tasan sen mallinen mitä black city tourin rinkulat olivat, tai sitten juurikin sinistä mikä oli staden väri, mutta se oli varattu tasan bändin pyörylälavalla saapumiseen aivan konsertin alussa. Yllätyin myös siitä ettei väritikkuja oltu värikoodattu BCT-hengessä, ja ettei niitä rikottu jo le fond de l'air est rougen aikana. Hyvät olivat tietysti näinkin, mutta jotenkin vaan heräsi epäilys että nyt on unohdettu antaa merkki :*--).
Keikan lopulla ihmiset säntäilivät hulluina nicon perässä siinä määrin mitä permannon tyhjä tila antoi myöden, ja antoihan se, jotenkin oli olo että koko stadion on puolityhjä. Sade oli varmasti kannustanut osaa jäämään kotiinsa, ja muutenkin lippuja olisi voinut ostaa vielä ovelta toisin kuin perjantain stadionkeikkaan joka oli loppuunmyyty kuukausia ennen h-hetkeä.
Keikan jälkeen ihmiset kiersivät stadionia ihan paskoista kylteistä johtuen ympäri ja toiseen suuntaan ja taas takaisin kuin Mekassa konsanaan mustaa kiveä, ja se tietysti henkeen sopikin, kuulin itse kulkureittiä etsiessäni ympäriltäni ainakin ruotsia, ja eittämättä paikalla oli jengiä myös eteläisestä amerikasta. Paikalla oli fanien kulkua valvomassa ratsupoliiseja, joiden hevosia sai silittää?!!?!?!?!? aistin katastrofin ainekset, mutta edes sydämentykytystä aiheuttanut alikulku ei koitunut kenenkään kohtaloksi, ja rer-junavuorojakin oli tunnuttu lisätyn stadionilta poistujien vuoksi.
Hostellille palatessa juna kulki Les hallesin kautta, joku oli näppäränä poikana irrottanut yhden pylvään ensimmäisen L:n ja lopusta e:n ja s:n. ES HALL. Iltapalaksi siankurkku-villisika-pateeta.
Sunnuntaina oli valtava museopäivä, koska maanantaisin käytännössä kaikki museot ovat suljetut. Musee d'Orsayn van Gogh; le suicidé de la société -näyttely on houkuttanut siitä asti kun siitä kuulin, mutta pidin sitä vain ~kaukaisena unelmana~, kunnes sitten lopulta päätinkin täräyttää Pariisiin viikkoa ennen näyttelyn loppumista. Jonotin ulkona sateessa nelisenkymmentä minuuttia, loppuvaiheessa sade heltisi niin että kärsi lukea Mireille Havetin päiväkirjaa, ja sitten vielä sisällä museossa piti jonottaa itse näyttelyyn sisälle noin puoli tuntia. Hullua hulluutta. Koska olen nuori ja sydämeltäni sivistynyt, pääsin näyttelyyn ilmatteeksi kuten kaikki alle 26-vuotiaat eurooppalaiset joilla on esittää henkilöllisyystodistus.
Taulut olivat upeita. UPEITA. Ne kiilsivät tavalla jota mikään näyttö ei tule koskaan välittämään, ja niiden maalipinnat muistuttivat enemmän veistoksia kuin maalauksia. Oli jännä huomata miten ihan eri taulut sykähdyttivät ihmisiä eniten. Itse olin äärimmäisen vaikuttunut siltamaisemasta, joka on yleensä joko Saksassa jossain museossa tai sitten jonkun kusipään yksityisomistuksessa, samoin oli laita sypressimaalauksen kanssa, jota tuijotin pitkät ajat ja tiistaina vielä uudestaan vartin putkeen. Sekin on jossain niin kaukana että sitä tuskin tulee enää koskaan näkemään, ja sen pinta oli röpöläinen ja se virtasi ja kaikki oli pyörteistä ja elävää ja heräsi ymmärrys siitä että maailman on täytynyt näyttää varsin erilaiselta van Goghin silmin.
Loppupäivän vain palloilin ympäriinsä, mm. gouteroin sacre coeurilla, näin kun mosaiikkilattiaa naputeltiin paikkaansa!!!!!!!!!! ja en tiedä mitä. Nautiskelin Pariisin ilmapiiristä ja väistelin kusisia kohtia kadusta ja pidin huivia naamalla kun koko metroasemalla haisi jäätävällä tavalla ihmisen paska. Ihmettelin myös verrattain tyhjiä katuja, saattoi olla hetkiä kun kadulla ei näkynyt samaan aikaan ihan yhtikäs ketään, eikä nyt ole kyseessä mitkään pikkukadut vaan esimerkiksi valtakatu joka on Solferinon vieressä oli tällainen paikka.
Sunnuntai-iltana hellin sieluani postikortteja kirjoitellen ja oivallista teetä siemaillen Café des Chats'ssa, jonka tarjoilijat olivat kaikki hipsuja ja verrattain seksuaalivähemmistön edustajilta näyttäviä henkilöitä, mutta jonka tärkein pointti siis kuitenkin oli että siellä oli KISSOJA!!! Ohikulkijat pysähtyivät tuon tuostakin ottamaan kuvia ikkunan ääressä röhnöttävistä kisuista. Eteisessä oli desinfiointigeeliä käsille, ja lattiaan asti ulottuvan saluunatyyppisen oven kautta oli kulku kahvilan katutasoon, ja nurkassa oli portaat alas.
Katutasossa oli viisi pöytää, alakerrassa oli luolamaiset lämpimän väriset seinät ja PIANO ja kaikki tuolit ovat nahkaisia ja miellyttävän löhöisiä vaikkei käsinojia ollutkaan. Paikalla olisi voinut ravita mahaansa jos jonkinlaisilla tapas-tyyppisillä ratkaisuilla, itse tyydyin budjettini ja nälkätilanteeni puitteissa juomaan teetä, joka tarjoiltiin valkoisessa kolmen-neljän pienen teemukillisen pannussa vetenä, ja haudutuksen sai sitten kukin suorittaa itse mukissansa. Mukikin oli vallattoman kaunis, voi että, kukkakuvioin koristeltu ja sellainen isoäitityyppinen. Teeastia. Lisäksi siellä soi rauhallinen musiikki ja paikka oikein huojui zeniä koska kissoista lähti sellainen laiskuuden ja unen haiskahdus. Itse menin istumaan pöytään jonka ääressä nukkui valkoinen kissa, ja ihmiset vaihtelivat paikkoja paremmiksikatsomilleen sitä mukaa kun paikkoja vapautui tai kun kissat liikuskelivat.
Myönnän että itsekin olin paikalla kissanrapsutuksen toivossa, mutta en silti mennyt härkkimään nukkuvia kisuleita, mikä olikin ehdottoman kiellettyä, mutta mitä ihmiset silti ahkerasti harjoittivat... Lopulta pöytäni ääressä penkeillä nukkui kolme kissaa :33 t. hullu kissanainen. Selkeästi sellainen me tässä chillaillaan, jättäkää meidät rauhaan -pöytä. Kissoja oli kahvilassa noin 6-10, olin tähän asti vakuuttunut että niitä olsii 10 mutta en ole enää varma mistä tämä tieto on peräisin, itse näin viisi tai kuusi eri kattia.
Käveleskelin myös Pariisin kaduilla, mm. Hotel de Villen edustalla, jonka pääovea reunusti yhä kymmenien metrien mittaiset sateenkaariliput lauantain tiimoilta. Istuskelin myös Centre Pompidoun edustalla, jossa oli paljon ihmisiä soittelemassa kitaraa ja juomassa viiniä. Itse olin puhelimessa. Vieressäni pikniköi viemärihiiri, joka välillä ponkaisi ritilän kautta hakemaan muilta jääneitä leivänpalasia ja palasi sitten taas viuhaa vauhtia viemäriinsä jos liikahdin. :33 viehkoa.
